Pitäisikö elämän olla yhtä seikkailua?

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämä on seikkailu, sanotaan. Tarviiko kuitenkaan elää niin, kuin se ois sitä koko ajan? Tarviiko siihen seikkailuun pyrkiä jatkuvasti? Voisko myös hyväksyä, että on olemassa niitä päiviä, kun mikään ei tunnu seikkailulta, vaan ihan tavalliselta, vaan jopa vähän tylsältä ja pitkästyttävältä elämältä? Arjelta. Tai vielä parempaa! Voitaisko hyväksyä se, että jos kerta elämä on seikkailu, niin siihen seikkailuun liittyy myös tosi paljon hitautta, harmautta, tylsyyttä, pitkästyneisyyttä…? Ettei ehkä aina pyrittäisi pois siitä harmaudesta, vaan opeteltais hyväksymään nekin tunteet ja se fiilis osana tätä suurta seikkailua, mikä ikinä onkaan.

Vaikeinta itsessä, nimenomaan mulle itselle, on ollut kohdata se sellainen suorituskeskeisyys. Kun on monta rautaa tulessa pitkän aikaa (jopa liian pitkän aikaa, ihan melkein loppuunpalamisen partaalle saakka), on sitten sen jälkeen pysähtyneisyys jotenkin tosi pelottavaa. On ollut aika ahdistavaa huomata, kuinka paljon pieni ihminen voi itseään soimata niin typeristä ja mitättömistä asioista.

Ehkä oon suhtautunut tähän elämään liikaa siten, että sen kuuluisi täytyisi pitäisi olla yksi helvetin suuri seikkailu. Sitten kun on ollut enimmäkseen kuitenkin niitä hetkiä, joita ei ehkä ihan seikkailuksi luokiteltaisi (sohvalla makaaminen, pakkomielteinen pyykkääminen…), niin on soimannut itseään siitä, kuinka ei osaa elää jokaista päivää siten, kuin se ois viimeinen. Mutta eihän sen näin pitäis mennä, eihän? Korjatkaa, jos oon väärässä, mutta suurin osa elämästä on arkea, ja tästä nimenomaisesta syystä, tästä tavallisesta arjesta tulisi osata nauttia ilman, että kaikesta pitää tehdä niin helvetin vaikeaa ja ahdistavaa. Pyykit odottaa, tiskit myös. Välillä on hyvä elää vähän isommin, mutta kyllä se pienempikin tekeminen on ihan okei. Ei tarvitse kuitenkaan koko ajan olla torumassa itseään jostain. Sä olet vain ihminen, inhimillinen olento!

Mun on vielä pakko sanoa sekin, että vaikka et nyt otakaan ja lähdekään yksin matkustamaan, hyppää benjihyppyä, käy riippuliitämässä, valmista taivaallisia brunsseja tai juokse maratonia, ei se tee susta yhtään sen vähempää tätä elämää elänyttä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Milka

 Seuraa blogiani myös Instagramissa, Facebookissa ja Bloglovinissa.

Tästä syystä mä kirjoitan

IMG_4631_Fotor

Haluaisin enemmän oikeaa, puhdasta, aitoa rehellisyyttä ja vähemmän sitä sellaista, jota multa ehkä odotetaan. Tai en tiedä, odottaako kukaan mitään, mutta ehkä mä odotan itseltäni. Tiedättekö, eroon sellaisen kuvailusta ja kuvittelusta, johon haluaisi päästä ja jonka näkee sellaisena ihanteellisena asiana. Positiivisuus on ihanaa ja siihen pyrkiminen myös, mutta mun mielestä on myös ok olla ihan niinkin rehellinen, jopa täällä somessa, että saa sanoa jos elämä tuntuukin nyt menevän ihan penkin alle ja kaiken olevan enemmän tai vähemmän sieltä kuuluisasta Esterin perseestä.

Aina ei, varsinkaan huonolla fiiliksellä, tarvi sanoa asiaa mitenkään vähemmän karskeasti tai hienostellen, vaan saa myös sanoa jos ihan rehellisesti vituttaa. Jos tuntee, että on tänään ihan hirveän ruma ja huono, laiska ja saamaton. Sen saa sanoa. Sitten myös sen saa sanoa, jos elämä tuntuu just sillä hetkellä ihan mielettömältä ja olo on sen mukainen – kaunis ja tehokas. Tiesittekö, että saa sanoa myös ääneen, että olo on kaunis.

Eroon kiiltokuvamaisuuden rippeistä, joita ehkä munkin blogiin on joskus päässyt. Ihan käsi sydämellä voin kertoa, kuinka oon raapustanut positiivista tekstiä silloin, kun fiilis ei oo ollut sen mukainen. Sitä on yrittänyt sen avulla tsempata itseään ja jollain tapaa saada itselleen paremman fiiliksen sitä kautta. Ehkä avain oiskin se, että ihan rehellisesti myöntää olevansa nyt väsynyt ja päivän tuntuvan ihan yhtä turhalta, kuin Donald Trump on.

Mua on viime aikoina nimittäin rehellisesti piinannut sellainen saamaton fiilis, mutta se on ihan okei. Nyt kun sen sanoo ääneen, niin asialle voi ehkä tehdäkin jotain. Ehkä siihen tulee nyt muutos. Ehkä mulla onkin pian sellainen hihhuliolo, eikä kukaan jaksa lukea mun yltiöiloisia tekstejä. Mutta siihen saakka mennään näillä, mitä on. Sateella, väsyllä, herkkukoukuttumisella ja Netflixillä. Se on ihan okei.

IMG_4629_Fotor IMG_4626_Fotor

Milka

 Seuraa blogiani myös Instagramissa, Facebookissa ja Bloglovinissa.

Mä olen hyvä näin

IMG_4521_Fotor

Meinasin aloittaa tän tekstin ”viime aikoina”, mut sit se kolahti tajuntaan, että tää ei oo mikään viimeaikainen tapa, vaan ihan kunnon oravanpyörä.

Mulla on tapana, erittäin huonona sellaisena, olla ihan turhan itsekriittinen ja suorituskeskeinen. Tuntuu pahalta myöntää se, mut oon vähän sellainen mikään ei riitä -tyyppi itseni suhteen. Havahdun siihen lähes tulkoon joka ikinen päivä jossain muodossa. Joko nukuin liian myöhään ja piiskaan itteeni siitä, kuinka oisin voinut saada miljoona asiaa hoidetuksi tuona aikana. Tai sit syyllistyn ja poden huonoa omatuntoa siitä, kun yritän antaa itselleni aikaa vaan olla ja toljottaa Netflixiä ja koenkin vaan epäonnistuneeni ja olevani laiska ja saamaton.

Usein huomaan myös olevan itselleni vihainen siitä, että syön liikaa herkkuja tai liian vähän sitä ja tätä. Vaikka tiiän, että hyväksymällä tänkin asian (pienoisen sokerikoukuttumisen, siis) voisin helpommin päästä eroon sellaisesta liiallisesta herkuttelusta ja päästä takaisin siihen hyvään oloon, joka tulee aina, kun jaksaa liikkua ja syödä terveellisesti, en jotenkin osaa hyväksyä tätä itsessäni.

Kuvitelkaa, että mulle tulee huono omatunto välillä myös siitä, että pyykkikorissa on hirveesti pyykkiä pestävänä, mutten oo voinut pestä niitä, koska edelliset ei oo kuivuneet, eikä missään yksinkertaisesti vaan ois tilaa uusille pyykeille kuivattavaksi.

Yritän, joka ikinen päivä, antaa itselleni vapauksia ja oonkin ottanut sellaisen rennomman asenteen olla. Koko kesä on mennyt oikeestaan vaan ollessa, mut nyt kesän loputtua siitäkin on jäänyt vähän huono maku suuhun. Jossain pienessä kolkossa tiiän, että tämmönen hitaampi kesä, kun oikeen mitään ei tapahtunut, teki tosi hyvää mulle edellisvuoden pienehkön burn outin jälkeen. Tiedän, että ehkä nyt alkavana syksynä jaksan paremmin nimenomaan sen vuoksi. Ja siltikin tuntuu vähän pahalta, etten saanut mitään aikaiseksi.

Niin. Ehkä halusin vaan tällä tekstillä viestiä sitä, kuinka ihminen mä olenkaan. Epätäydellinen, itseäni soimaava, itseäni rakastava, tasapainoon pyrkivä olento, jonka päässä aivosolmut kiristävät joskus vähän turhan lujaa. Toivon, että oppisin jossain vaiheessa elämää olemaan armollisempi ja stressaamaan vähemmän. Voi hitto, se oiskin ihanaa osata olla stressaamatta jostain jatkuvasti.

Mutta tämmöinen mä olen. Ensimmäinen askel on hyväksyä se, joten niin yritän nyt tehdä.

Koska mäkin olen vain ihminen ja koska kokemuksesta tiedän, että joskus asioiden pukeminen sanoiksi voi auttaa.

Olen hyvä näin.

IMG_4526_Fotor IMG_4531_Fotor IMG_4545_Fotor IMG_4538_Fotor  Kuvat Pinja

Milka

 Seuraa blogiani myös Instagramissa, Facebookissa ja Bloglovinissa.